KUN KAIKKI MUUTTUI

Hólaa! Ajattelin tänää hieman normaalista poiketen kertoa jotain itsestäni. En mitään perinteistä vaan jotain, mistä en hirveemmin muille ole puhunut. Vain niin muutamille harvoille. Kuitenkin tässä vuoden aikana tilanne on muuttunut sen verran, että uskallan avata sisimpääni myös teillekin. Joskos joku tästä myös rohkaistuisi.

Nimittäin ahdistuineisuus. Siitä mää aattelin puhua. Jokainen on varmaan joskus kokenut sitä. Ahdistusta. Jotkut enemmän ja jotkut vähemmän. Mä muistan, kun ekan kerran tän kohtauksen iskiessä olin ihan pihalla. Siis kirjaimellisesti. Paniikki iski päälle, koska ahdistus nousi niin pahaksi. Olin vielä kaiken lisäksi yksin, mutta mulla on onneks niin ihana ystävä olemassa, joka vastaa aina, kun soitan ja on aina valmis auttaa, kun sitä tarvitsen. Ja niin tuollonkin. Itkin vaan puhelimessa mun paniikkia ja ystävä vaan kuunteli. Hetken päästä se sano, että nyt rauhotut ja olet vain. Hiljalleen hengitys alko tasaantuu ja järkikin pelaa, lopulta itkunkin sai haltuun. Mulla meni tunti saada itteni nousemaan lattialta, mutta koko päivä kerämään mun palaset sieltä kokoon. Niin musertavaa se oli henkisesti.

Tuon syyspäivän jälkeen mun maailma muuttui. En ole enää saanu nuin pahoja kohtauksia, mutta viime syksy ja talvi oli mulle tosi rankkaa aikaa. Jouduin jopa lopettaa mun työni, koska se auheutti mulle ahdistusta. Mä, joka en koe olevani luovuttaja. Mä, joka ei myönnä heikkouttaan. Mä, joka aina antaa kaikkensa, joutu nyt tekee sen, mitä on aina pelännyt. Antaa periks ittelleen. Antaa ittelleen sen pienen tauon olla olematta niin kotroilloiva itseään ja tunteitaan kohtaan. Päästin irti. Oli outoa. Nyttemmin osaan tulkita itseäni vielä enemmän ja kun alan huomata samoja merkkejä kuin tuolloin, annan itselleni aikaa. En pakota itseäni tekemään jotain, mihin en oikeesti kykene.

Se, miksi työni aiheutti mulle ahdistus on vieläkin mysteeri. Tai tiedän miksi, mutta kuitenkaan en. Se oli semmoi lumipalloefekti ja lopulta se päättyi tuohon ahdistukseen. Mun ahdistukset johtui tollon alkuun aikasin heräämisestä ja siitä ettei työ ollut varmaa. Pääosin aikasin heräämisestä. Mua ahdisti mennä nukkuun, koska tiesin etten millään saisi tarpeeksi unta ja näin jäin vaan miettii unen määrää. Saatoin olla nukkumatta koko yön tän takia. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, niin mä oon unijännittäjä. Joskus jännitän nukkumaan menoo, jos seuraavana päivänä on jotain, jonka takia saatan menettää koko yön unet. Lopullinen syy, miksi kokonaan jätin työn oli se, että mua ahdisti mennä sinne. Tätä mä mietin vieläkin, mistä se into ja halu kehittää itseään muuttu inhoksi ja ahdistukseksi. Saatoin itkee illalla töihin menoa. Kun puhelimeen tuli numero töistä, eka ajatus oli "Voi vittu". Viimenen kerta oli, kun aloin vaan heti työpuhelun jälkeen itkee etten kykene ja siitä kaksi tuntia myöhemmin ystävän kannustamana soitin pomolle etten kykene tähän ja kerroin rehellisesti tilanteesta. Tiedän, että tein kusisesti, mutta en vain voinut muuta.

Tänää taas on ollut semmoi jännitys. Mun ahdistus ei oo ihan niin normeihin menevä. Se on lievää. Se alkaa just sillä jännityksellä. Ihan kuin odottaisit jotain, mutta tää jännitys ei oo semmosta salaista intoo vaan etovaa pahan odotusta. Paniikkiin asti tää ei ole mennyt ekan kerran jälkeen. En ala enää itkee, mutta saatan muuten kokea tosi pahaa oloa. Voin niin pahoin sisäisesti ettei itku auta. Ihan tyhjästä. Alan ajattelee sitä oloa ja kierre on valmis. Näinä päivinä koitan aina keksiä itelleni jotain muuta ajateltavaa kuten tänää alotin uuden projektin. Illat on kuitenkin pahimpia, kun on aika mennä nukkumaan. Tiedän ettei uni tänää tule, mutta koitan olla vahva. En anna mun sisäiselle pelolle valtaa.

Halusin kertoa tästä, koska mä en ois ikinä päässyt tän asian kanssa sujuiksi ellei mulla olisi ollut tätä ystävää ja ennen kaikkea rohkeutta myöntää mun heikkous. Vaikka mä olen aina pitänyt itseäni tosi itsevarmana niin toisin on. Psykologin kanssa jopa tästä kävin pari kertaa juttelee ja hänkin sanoi, että hyvin mää sen peitän, mutta siitä ei ole hyötyä mulle, jos olen jotain mitä en ole. Se, miksi mulla on salaa huono itsetunto varmaa juontaa juurensa mun lapsuuteen, mutta en osaa siitä sen enempää sanoa eikä se kai olekaan oleellista. Oleellista on myöntää olevansa se kuka on ja alkaa elää sen mukaan. Haluan, että se joku, joka painii saman asian kanssa, löytää itselleen ihmisen, joka osaa auttaa. Mä oon päässyt periaatteessa helpolla tän mun ahdistuneisuuden kanssa ja tässä se saattaa kuullostaa vielä helpommalta, koska tunteita on niin vaikea pukea sanoiksi, mutta uskokaa, helppoa ei ole ollut luopua unelmistaan ja aloittaa elämä alusta. Ei ole ollut helppoa myöntää olevansa nyt heikko ja avun tarpeessa. Kun sen askeleen uskalsin ottaa, on mun seuraavat askeleet olleet varmempia. Löysin itselleni työn, jota rakastan ja jonka avulla nostin itseni pinnalle. Mulle uuden työn saanti oli ehkä se pelastus, mitä kaipasin, kun olin pahimmillani.