Olen hieman tuuliajolla. Vailla määränpäätä. Liikaa toiveita ja haluja, mutta ei yhtäkään varmaa. Haluan tehdä töitä, säästää ja lähteä reissuun pitkäksi aikaa. Haluan myös opiskella lisää, jotta palkkatasokin nousisi, mutta pitäisi maksaa ensimmäinen opintolaina alta pois ennen uusia opintoja. Haluaisin muuttaa ulkomaille, mutta koiramme tuottavat pienen haasteen sekä olisinkohan oikeasti valmis lähtemään. Näitä mää funtsin.
Jouduin viikonloppuna kohtaamaan pienen pelkoni: mitäpä jos en voikaan tehdä tätä työtä, mitä juuri teen. Niin, se olisi mulle aika kova paikka. Oon huomannut, että tää epäilty astma on alkanut näyttää olemassa oloaan mm. lisääntyneillä hengenahdistuksilla, jotka ovat nimemomaan lisääntyneet tämän työmaan yhteydessä. Aloin jo panikoimaan, mitä ihmettä teen tällä elämällä, jos en voi tehdä tätä duunia. Jos en pääsekään semmoseen firmaan töihin ja kohteisiin, missä olisi mun kannalta ihanteeliset olosuhteet. Entä jos olen tehnyt tän kaiken eteen töitä kolme vuotta ihan turhaan?
Mä oon tämmöi toisen luokan hermoilija ja stressaaja. Hassua etten ennen stressannu yhtään, mutta nykyään tuntuu, että aivot on koko aika jotenkin valmiustilassa - valmiina ottaa uuden ongelman vastaan. Ehkäpä myös nää kaikki oireet on stressistä ja ehkäpä tää mun stressi on kaikista noista oireista. Mystistä. Tässä pitäisi vain koittaa olla huolehtimatta ennen kuin tietää varmaksi. Sitä on vain niin vaikea olla, koska mulla on aina ollut varasuunnitelma. Kiitos äidin olen aivan liian järjestelmällinen.
Heittäytyminen. Se on se juttu, mitä ei voi opettaa - se täytyy oppia. Ehkäpä siksi haluisinkin lähteä hetkeksi Suomesta pois, jotta löytäisin taas sen mun sisäinen rauhan. Sielun, joka on nyt hieman hukassa. Oppisin olemaan välittämättä. Kokea sen huolettomuuden. Ehkäpä vähän hullutella. Tehdä päätöksiä ilman monen kerran funtsimisia. Siinäpä vasta elämänsuunnitelma - olla suunnittelematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti