No mutta. Täällä taas. Multa kysyttiin tuossa hetki sitten, että miksen enää kirjoittele. Eipä ole ollut inspiraatiota. Eikä varsinaisesti nytkään. Nyt tuli vain jotenkin tunne, että pakko saada jotain sisältä ulos.
Mä olen todella monelle päivitellyt, että tää vuosi on ollut elämäni paras. Olen saanut ajatukseni kuriin, voinut hyvin, alkanut elämään ja edennytkin siinä omalla tavalla. Nyt jotenkin taas se sama ei kutsuttu vieras on päättänyt tulla kylään. Nimittäin ahdistus. Osasin odottaa sitä, mutta en silti olisi halunnut. En vain osaa sanoa johtuuko tämän hetkinen ahdistus töissä vaihtuneesta tilanteesta vai tulevasta syksystä muuten.
En halua sen enempää avata työkuvioitani täällä, mutta koko tilanne on taas ajanut mut siihen samaan pisteeseen, jossa olin päälle vuosi sitten. Mä nautin mun työstäni, mutta uusi tilanteeni on muuttanut tuntemuksiani. Tuntuu, että en enää kuulu sinne. Uusien juttujen ja rutiinien opetteluun menee toki hetki, mutta oma asenteeni on ottanut vallan. Olla sopeutumatta. Aivan kuin sisäinen uhmaikäni olis herännyt ihan vain, koska asiat ei mennyt niin kuin olisin halunnut. Miksi en sitten avaa suutani ja pyydä päästä takaisin vanhaan? Koska mä en halua luovuttaa, vaikka en olisi tyytyväinen. Vaikka ahdistaisi. En halua luovuttaa ennen kuin on pakko.
Mulla on tapana sulkea ajatukset pois vaikeissa tilanteissa. Valehdella itselle sekä muille, että kaikki on hyvin. En näytä mun todellisia ajatuksia. Kiertelen vaikeista asioista puhuttaessa. Saatan koittaa kohdata ajatukseni ja tunteeni, mutta pian huomaan häärääväni muuta tai lähteä ulos musiikin pauhatessa kovaa kuullokkeista ettei vain tarvitsisi ajatella. Koska mä pakoilen itseäni, en myöskään voi olettaa asioiden muuttuvan. Miksi on niin vaikea puhua? Ehkä tämäkin tilanne muuttuisi, jos uskaltaisin sanoa ajatukseni ääneen. Mutta piru vie se on vaikeaa, kun on niin älyttömän vaikea persoona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti