Käytiin tänää Jussin ja koirien kanssa pitkästä aikaa Tuuskin montulla kävelemässä. Tai no metsäähän se on. Mä vaan niin rakastan luontoa. Siellä tulee nykyään oltua todella vähän. Sisätiloissa senkin edestä. Ehkä oma ahdistus osittain myös on tuon luonnon parantavan voiman puutosta. Ei ole oikein päässyt tuulettumaan ja ihailemaan ympäristöä. Sitä jotenkin nykyään kulkee laput silmillä paikasta toiseen kiireessä niin ettei oikein edes kerkiä hengähtämään ja nauttimaan näkemästään. Niin harmi, sillä onhan Suomen luonto älyttömän kaunis.
Syksyn tullen itsestään huolehtiminen korostuu entisestään, kun aurinko ei ole enää energioimassa. Siksi olen koittanut viime aikoina antaa enemmän aikaa itselleni. Rauhoittua ja olla vain. Antanut sijaa omille ajatuksille ja unelmille. Miettinyt, mistä nautin ja mitä tulevalta haluan. Tän päivän retki teki siis hyvää. Tuntuu, että on taas valmis elämään. Herätä horroksesta ja alkaa toimimaan. Pitäisi muistaa aina levähtää ajoissa eikä paahtaa menemään. Kuitenkin niin suorituskeskeisenä ihmisenä en osaa olla paikoillaan. Vaikka rakastankin vain olemista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti