Tänää muistutin itseäni siitä, miksi tätä blogia edes kirjoitan. Luinpa nimittäin koko blogin läpi. Itkun ja naurun voimin. Vaikka nykyiset tekstit ovat muuttuneet sisällöltään ja ne teinivuosien tunnepostaukset on jäänyt jostakin syystä, niin toivon joskus voivani fiilailla näitä nykyisiä yhtä lailla.
Ihanaa huomata, että ollaan tässä hitusen kasvettu ihmisenä ja ehkä tää blogikin on mennyt eteenpäin. Huvitutti katsoa pientä Isaa, joka koitti olla niin aikuinen. Mitähän se Isa sanoisi, jos tietäsi millainen nainen siitä kasvoikaan? Hassua oli katsoa läpi oma elämä. Hassua oli nähdä, kuinka ihmissuhteet on muuttuneet, mutta muutama timantti on säilynyt tähänkin päivään saakka. Hassua oli kokea uudestaan ne tunteet, jotka silloin aikoinaan velloi. Ihmeellinen elämä tämä. Ihana sellainen.
Mä oon ihminen, joka rakastaa muistella vanhoja. Ei siis haikaillen vaan juurikin "mihis sitä ollaan tultu" tyyppisesti. Tästä inspiroitueena aloin miettimään kaverin tuumin, mitä mä kelailen itestäni 10 vuoden päästä. Nauranko? Toivottavasti. Kadunko? En todellakaan. Haluan muistella itseäni (ihan kuin ois jostain hautajaispuheesta kyse) armollisena, tavoitteensa saavuttaneena, arvonsa tietävänä ja ennen kaikkea elämäänsä eläneenä - mitä se nyt sitten tarkoittaneenkaan.
Tää kaveri on semmoi, ketä katson ylöspäin ja jollain tapaa saa mut miettimään asioita. Vähän pistää haastamaan itseään ja tähtään korkeelle. Mä tyydyn helposti niin vähään, mutta kyllä mää tajusin, että ollaan tässä saavutettu juurikin se, mitä olen halunnutkin. Nyt jotenkin seilaan aavalla merellä ilman kurssia. Voisin antaa mun elämän hetkeksi kaverini armoille ja katsoa, mitä se taikoo siitä. No ei vaisinkaan. Mutta jokaisella pitäisi olla tämmöi ystävä, joka pistää aatteleen ja saa sut tuntee paremmaksi, mitä ehkä oikeasti itse tunnet.
Tähän voinkin heittää muutaman kuukauden vanhan kuvan muisteluiden kunniaksi. One Word. Herranjestas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti