Minut jo pidempää tunteneet varmasti osaavat lukea minun pienistä eleistäni millaisella tuulella olen. Harvassa ovat päivät, jolloin en olisi yhtään oma itseni. Minä, joka haluaa kaikille hyvää. Minä, joka on niin yltiöpositiivinen. Minä, joka rakastaa elämää. Kuitenkin kaikesta huolimatta viime talvi oli henkisesti todella rankkaa aikaa. Yritin olla se sama minä, mutta jokin sisälläni oleva oli paljon vahvempi ja sai mut laantumaan. Energiatasot oli ihan nollissa. Päivät meni sumussa. Aika vain meni. Ihan kuin edes olisin elänyt.
Mulle kevät on aina ollut jotekin semmoista new year, new me-aikaa. Ja jälleen. Kevään tullen alan heräilemään eloon. Aivan niin kuin luontokin. Minut tunteneet tietävät, kuinka rakastan luontoa. Kuinka olen luonnonlapsi. Ulkonäöllisesti minusta ei ehkä uskoisi näin, mutta luonnossa olo on minulle aina ollut hyvin tärkeää. Ei pelkästään ulkoilu ja liikkuminen vaan ihan oikea luonnossa oleminen. Sen kuunteleminen. Sen näkeminen. Sen tunteminen. Saan siitä energiaa.
Ja koska Suomessa, varsinkin talvet, ovat aika kuollutta aikaa luonnolle, oli se myös mullekin. Olen aina elänyt luonnon mukaan. Jos on harmaata ja sateista, mun mielikin on. Jos taas aurinko paistaa ja on lämmintä, koen olevani hengissä. Monella muulla varmasti on samoin. Jotenkin itse koen sen vain vielä vahvemmin. Siksi musta tuntuu niin pahalle ettei ihmiset arvosta luontoa. Pitää sitä itsestäänselvyytenä. Aivan kuin sillä ei olisi väliä, miltä se näyttää tai onko sitä ollenkaan. Mutta rakkaat, on sillä. Luonto on meille kaikki kaikessa. Ilman sitä ei ole elämää.
Ja nyt elän. Aion elää. Luonto kyllä pitää siitä huolen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti