KAKSINOLLA

Edellisestä kerrasta tuntuu olevan ikuisuus. Tarkalleen ottaen vajaa 8 kuukautta. Aika pitkä aika. Ja silti tuntuu ettei mitään ihmeellistä ole ehtinyt tapahtua. Eikä varmasti olekaan. Sitä vain jotenkin pitää asioita niin normaaleina. Arkisina. Kuvia katsoessa sitä huomaa eläneensä edes vähän. Siinä töiden ohella. Hassua. Työ on mulle niin iso osa elämää nykyään. Ei olisi Isa 18-vuotias osannukaan kuvitella, mitä kaikkea vuodet tuo tullesaan eikä varsinkaan, että tästä naisesta kuoriutuisi joskus uranainen.

Niin. Uranainen. Haaveet on siitä jänniä, että ne voi saavuttaa. Ne voi muokkautua ajan saatossa. Ne voi myös muokkaa itseään ajan saatossa. Ja huikeinta - niistä tulee osa itseäsi ajan saatossa. Tai mulle itselleni kertoo jonkin verran ihmisestä, millaisia unelmia hällä on. Mä oon aina ollut pieni unelmoija. Tai no. Iso haaveilija. Ja niin ihana nähdä näiden vuosien aikana, että niistä osa on toteutunutkin ja tilalle tullut uusia intohimoisempia haaveita. 

Olen tehnyt itselleni outoja valintoja. Kohdannut omat hassut haaveet, jotka oon vain ajatellut olevani ohimeneviä ajatuksia. Mieli on myös jännä asia. Se jotenkin tietää, mitä haluat vaikket sitä itse sillä hetkellä välttämättä tiedostakaan ja se mieli joskus ohjaa sua menemään jonnekin toiseen suuntaan kuin alunperin olit suunnitellut.

Ja niin tässä sitä ollaan. Uraa luomassa. Miettimässä mitäs seuraavaksi. Ollaanko sitä tarpeeksi valmiita uusiin haasteisiin ja pitäisikö vielä hetki olla turvallisella maalla. Mä oon vähän semmoinen, että en tyydy olemaan paikoillaan. Aina pitää olla vähän jotain vipinää kintuissa. Ja niin mulla on nytkin. En vain halua mitään sanoa ääneen ennen kuin se pieni haave toteutuu. Ei synttärikakun kynttilöitä puhaltaessakaan sanota muille ääneen sitä toivetta - mulle unelmat on vähän samoja. Mulla on semmonen kutina,että tää vuosi on mun vuosi. Vuosi, jollon tulee tapahtumaan paljon.

Onko teillä joitain unelmia ja tai tavoitteita tälle vuodelle? Onko ne saavutettavissa vai enempi semmoisia salaisia unelmia? Elokuvamaisia jopa.

Ihanaa alkanutta vuotta murut ♥

NAUTIN

Kuinka usein sitä oikein tulee pysähdyttyä hetkeksi nauttimaan siitä ympärillä olevasta? Minusta aivan liian harvoin. Tuntuu, että elämä on yhtä hurjaa menoa ilman paussia. Paussi on korkeintaan uni omassa sängyssä. Olen koittanut pitää itseni kiireisenä ettei omat ajatukset saisi kiinni, mutta tässä ollaan jo hetken aikaa voitu oikein hyvin niin ehkäpä olisi aika vain olla. Olla olematta mitään suurempaa.

Luonto on mulle aina ollut säästä riippumatta paikka, jonne koen kuuluvani. Muistan pikkutyttönä kesäisin juokselleeni ulkona ilman kenkiä, tanssinut vesisateessa alasti ja jutellut linnuille. Talvisin rakastin heittäytyä lumipenkkaan ja metsästää lumihiutaleita. Jotenkin koen olevani aina tervetullut luonnon luokse kylään. Se ymmärtää, vaikka sanoja ei olisi sanottu. Ja antaa energiaa pelkällä omalla olollaan. Ihana maaginen maailma, jonne mielellään eksyy hetkeksi omasta hektisestä elämästä.

Ja nyt koin tarvitsevani aikaa itselleni. Siispä lähdin äskettäin metsään kävelylle. Olla se pikkutyttö, joka vain nauttii olemisesta. Kaikesta.

Nauttikaa tekin. Ihan mistä vain. Mutta nauttikaa.

UUSI AIKA

Minut jo pidempää tunteneet varmasti osaavat lukea minun pienistä eleistäni millaisella tuulella olen. Harvassa ovat päivät, jolloin en olisi yhtään oma itseni. Minä, joka haluaa kaikille hyvää. Minä, joka on niin yltiöpositiivinen. Minä, joka rakastaa elämää. Kuitenkin kaikesta huolimatta viime talvi oli henkisesti todella rankkaa aikaa. Yritin olla se sama minä, mutta jokin sisälläni oleva oli paljon vahvempi ja sai mut laantumaan. Energiatasot oli ihan nollissa. Päivät meni sumussa. Aika vain meni. Ihan kuin edes olisin elänyt.

Mulle kevät on aina ollut jotekin semmoista new year, new me-aikaa. Ja jälleen. Kevään tullen alan heräilemään eloon. Aivan niin kuin luontokin. Minut tunteneet tietävät, kuinka rakastan luontoa. Kuinka olen luonnonlapsi. Ulkonäöllisesti minusta ei ehkä uskoisi näin, mutta luonnossa olo on minulle aina ollut hyvin tärkeää. Ei pelkästään ulkoilu ja liikkuminen vaan ihan oikea luonnossa oleminen. Sen kuunteleminen. Sen näkeminen. Sen tunteminen. Saan siitä energiaa.

Ja koska Suomessa, varsinkin talvet, ovat aika kuollutta aikaa luonnolle, oli se myös mullekin. Olen aina elänyt luonnon mukaan. Jos on harmaata ja sateista, mun mielikin on. Jos taas aurinko paistaa ja on lämmintä, koen olevani hengissä. Monella muulla varmasti on samoin. Jotenkin itse koen sen vain vielä vahvemmin. Siksi musta tuntuu niin pahalle ettei ihmiset arvosta luontoa. Pitää sitä itsestäänselvyytenä. Aivan kuin sillä ei olisi väliä, miltä se näyttää tai onko sitä ollenkaan. Mutta rakkaat, on sillä. Luonto on meille kaikki kaikessa. Ilman sitä ei ole elämää.

Ja nyt elän. Aion elää. Luonto kyllä pitää siitä huolen.

LUONNON OMA

Olen aina rakastanut olla luonnossa. Luonto on ollut mulle turvapaikka. Sinne olen mennyt jakamaan huoleni. Hakemaan energiaa. Muuten vain olemaan. Musta ei ehkä päällepäin näy, mutta olen oikeesti aika luonnonlapsi. Saatan jäädä joskus vain tuijottamaan ikkunasta ulkomaailmaa ja tarkkailla kaikkea kuin pieni lapsi. Joskus ulkona ollessa hymyilen tyhmästi, koska olen vain onnellinen ympärillä olevasta luonnonvoimasta. Ehkä siksi mun Instagramin tilikin on aina vain täynnä luontokuvia, koska haluan vain jakaa sen kauneuden muillekin.

Yksi päivä sanoin kaverille jotain tv-mainosta katsoessa, että olisi niin ihana päästä jonkun sponssaamana vain kuvailemaan ympäri maailmaa ja jakaa ne kuvat muiden nähtäväksi. Saisin toteuttaa siinä samalla useampaa haavetta: matkustella, olla luonnon armoilla ja valokuvata. Täydellistä. Eli kykyjenetsijät hoi! Mut löytää täältä. Heh.

KUTSUMATON VIERAS

Tää syksy on ollut jotenkin erityisen raskas. Niin kuin olen sanonutkin. Pään pitäminen kasassa ja kropan toimintakykyisenä on ollut lähes joka päiväinen haaste. Olen alkanut hieman enemmän ymmärtämään esim. masennusta sairastavia, sillä sitä on todealla vaikea kuvailla, mitä siellä pään sisällä tapahtuu, kun ei itsekään oikein tiedä.

Yritin yksi päivä Jussille kertoa ettei se ole siitä kiinni ettenkö haluaisi voida paremmin ja olla se sama pirteä Isa, mutta mun mieli ei vain anna. Mieli vain tahtoo olla. Syvällä mun sisällä on jokin paha, joka yrittää vallata enemmän reviiriä mun sisältä. Taistelen sitä vastaan joka päivä. Mua alkaa ihan ahdistaa, kun edes kirjoitan tästä, mutta päätin kokeilla, joskos tämä olisi yksi keino saada pahaa oloa purettua.

Mä olen hyvin pitkälti logiikalla toimiva persoona. Siksi mun onkin todella vaikea hyväksyä uutta osaa minussa, koska en tiedä mistä se johtuu. Aluksi se oli vain töistä. Nyt se vain on. Se vain on mussa. Vai onko se ollut aina mun sisällä ja nyt se on nähnyt mahdollisuuden ottaa vallan? Ken tietää. Henkilö, joka ei ole koskaan kokenyt syvää ahdistuneisuutta pitkän aikaa, ei ymmärrä, mistä puhun. Hyvä, jos itsekään ymmärrän.

Ehkä mä koitan tässä samalla myös saada muidenkin tietoisuuteen, mitä on elää ahdistuneisuuden kanssa. Sen kanssa, kun mikään ei tunnu hyvältä. Kun tiedät ettei ole mitään hätää, mutta silti olet ahdistettuna nurkkaan etkä pääse pakoon. Kun aivan yhtäkkiä koet syvää surua ja ahdistusta rinnassa ja voisit vain alkaa itkemään ilman syytä. Kun edes se sun rakkain ihminen vierellä ei voi tehdä mitään. Kun koet, että olet aivan yksin. Yep, näitä fiiliksiä mä olen pyöritellyt viime kuukausina. Ja yksin. Koska en osaa olla heikko muiden edessä.

On mulla ollut hyviäkin päiviä. Tai hetkiä. Niitä, jollon koen, että kyllä tästä vielä selvitään. Mutta yhä enemmissä määrin alkaa tuntua ettei tästä tulekaan mitään. Mun pelastus on ollut musiikki. Se lohduttaa. Antaa armoa ja ei tuomitse. Sekä koirat. Ne saa mut liikkeelle ja huomaamaan, että ne pienetkin teot auttaa eteenpäin.